Шарль Леконт де Лиль (Charles Leconte de Lisle) (1818-1894)
французский поэт, глава Парнасской школы

• Список стихотворений поэта

Перевод стихотворения Les Éléphants на финский язык.

Norsut

    Meri punainen, liikkumaton on aavikon santa,
    meri liekehtivä ja rannaton unessaan.
    Utu kuparinkarvainen verhoo ihmisen maan
    hyvin kaukana, missä on aallokas taivaanranta.

    Ei elämää, ääntä. On kylläiset leijonat
    sadan mailin takana nukkuneet luolansa huomaan.
    Käy kirahvi lähteitten sinisiä vettä juomaan
    läpi palmuston, minkä pantterit tuntevat.

    Läpi sakean ilman lentää linnut pelkää,
    sitä kiertää aurinko hehkuva, suunnaton.
    Jokin boa kuumuudesta nukkunut on,
    hidas aalto käy joskus pitkin sen suomuista selkää.

    Kun hehkuva tienoo, min ylitse kaartuvat
    valonkylläiset taivaat, kolkkoa untaan jatkaa,
    kas silloin halki aavikoitten matkaa
    kotimaahansa norsut, hitaat ja mahtavat.

    Ne tulevat lailla möhkäleitten laajain
    näköpiiriin, ilmaan tomua nostaen.
    Hyvin suoraan ne kulkevat. Hiekkakinosten
    näet sortuvan alla valtavien raajain.

    On johdossa iäkäs päämies. Nahka sen
    on halkeillut lailla vanhain puitten kuoren,
    min on uurtanut aika. Sen pää on lohkare vuoren,
    selän kaari nousee raskaasti keinuen.

    Saman vauhdin ja suunnan säilyttäen tarkkaan
    pölyn peittämän joukkonsa johtaa se maalia päin.
    Jono kumppaneitten seuraa jyhkeäin
    vaon möyrien hiekkaan, luottaen patriarkkaan.

    Rakosilmin ne matkaa, viuhkakorvineen.
    Torahampaitten välissä riippuu kärsä köyry.
    Lyö vatsa hölkkyen, siitä nousee höyry,
    hiki usvana leijuu ilmaan paahteiseen.

    Jano vaivaa, aurinko polttaa selkäluita,
    tulikärpäset tuhannet jakavat pistojaan.
    Vähät siitä! Ne muistavat ihanan, kaukaisen maan,
    rodun suojapaikan, mi kasvaa viikunapuita.

    Joki korkeilta vuorilta laskee, ne näkevät sen.
    Ui karjuen siinä mahtava virtahepo.
    Kuun paisteessa rantaan, jäsenissä lepo,
    pian käyvät ne juomaan, ruokoja taittaen.

    Niin rohkeina, hitaasti norsut taivaltavat,
    jono musta, lävitse aution erämaan.
    Ja aavikko vaipuu rauhaansa kaameaan,
    näköpiirin taa kun viimein ne katoavat.

Les Éléphants

Le sable rouge est comme une mer sans limite,
Et qui flambe, muette, affaissée en son lit.
Une ondulation immobile remplit
L’horizon aux vapeurs de cuivre où l’homme habite.

Nulle vie et nul bruit. Tous les lions repus
Dorment au fond de l’antre éloigné de cent lieues,
Et la girafe boit dans les fontaines bleues,
Là-bas, sous les dattiers des panthères connus.

Pas un oiseau ne passe en fouettant de son aile
L’air épais, où circule un immense soleil.
Parfois quelque boa, chauffé dans son sommeil,
Fait onduler son dos dont l’écaille étincelle.

Tel l’espace enflammé brûle sous les cieux clairs.
Mais, tandis que tout dort aux mornes solitudes,
Les éléphants rugueux, voyageurs lents et rudes
Vont au pays natal à travers les déserts.

D’un point de l’horizon, comme des masses brunes,
Ils viennent, soulevant la poussière, et l’on voit,
Pour ne point dévier du chemin le plus droit,
Sous leur pied large et sûr crouler au loin les dunes.

Celui qui tient la tête est un vieux chef. Son corps
Est gercé comme un tronc que le temps ronge et mine
Sa tête est comme un roc, et l’arc de son échine
Se voûte puissamment à ses moindres efforts.

Sans ralentir jamais et sans hâter sa marche,
Il guide au but certain ses compagnons poudreux ;
Et, creusant par derrière un sillon sablonneux,
Les pèlerins massifs suivent leur patriarche.

L’oreille en éventail, la trompe entre les dents,
Ils cheminent, l’œil clos. Leur ventre bat et fume,
Et leur sueur dans l’air embrasé monte en brume ;
Et bourdonnent autour mille insectes ardents.

Mais qu’importent la soif et la mouche vorace,
Et le soleil cuisant leur dos noir et plissé ?
Ils rêvent en marchant du pays délaissé,
Des forêts de figuiers où s’abrita leur race.

Ils reverront le fleuve échappé des grands monts,
Où nage en mugissant l’hippopotame énorme,
Où, blanchis par la Lune et projetant leur forme,
Ils descendaient pour boire en écrasant les joncs.

Aussi, pleins de courage et de lenteur, ils passent
Comme une ligne noire, au sable illimité ;
Et le désert reprend son immobilité
Quand les lourds voyageurs à l’horizon s’effacent.

Последние стихотворения