Артюр Рембо (Arthur Rimbaud) (1854-1891)
французский поэт

• Список стихотворений поэта

Перевод стихотворения Le bateau ivre на финский язык.

Humaltunut venhe

    Kun verkkaan laskeuduin yli kylmien Virtojen pinnan,
    mua enää kahlinnut ei venemiesteni johtava ies:
    oli heiltä lävistäneet Punanahkojen nuolet rinnan,
    sotahuudoin naulittu jo oli paaluun jok’ainoa mies.

    Tavaroista nyt huolia ei, ei vaunuista, kuormastoista,
    ei vehnästä Flaamienmaan, puuvillasta Englannin ei.
    Oli miesteni kuolema mun vapauttanut touhuista noista,
    ajelehtia virrat soi minun nyt, mihin mieleni vei.

    Lumen tullessa aavalle uin, mua keinutti luode ja vuoksi,
    Veden loiskeesta laitani soi kumeammin kuin lapsen pää.
    Jokin niemi, kahleista maan joka saarena merelle juoksi,
    tämän hämmingin voitollisen olis saattanut ymmärtää.

    Ja siunauksensa soi meren-heräämiselleni myrsky,
    kevyempänä korkkiakin minä laineilla leikkiä löin.
    Iankaikkinen keinutti mua veriuhrien vaatija hyrsky,
    opaslyhtyjen silmää en typerää minä kaivannut öin.

    Ihanampana kuin mitä on mehu lapsille omenan lihan
    minun laitaani kuusista nyt vesi viheriäinen söi,
    pesi viinitahroista mun, liast’ ihmisen puhtaaksi ihan,
    minun ruorini riuhtaisi pois ja ankkurin irti löi.

    Meren runossa kylpenyt oon minä siitä hetkestä asti,
    meren fosforivälkkeessä uin, johon päilyvät tähdet ja kuu,
    join syvyyttä viheriää, johon joskus haaveksivasti
    ja kalvaana, ihastuen joku hukkunut laskeutuu,

    johon, syvyydet kirkastaen, punahohteessa päivänkoiton,
    kun hiljaa keinuen veet idän kultaloistoa juo,
    väkevämpänä viiniäkin, yli paisuen lyyrainne soiton,
    värit katkerat rakkauden, verenruskeat taivas luo.

    Näin vahvuudet ratkeavat salamoista ja pilvenpatsaat,
    merivirrat ja tyrskyt, myös meren ehtoot tyynin sain,
    sarastukset hurmaantuneet kuin kyyhkyset, hyökyratsaat –
    mitä nähneensä toisinaan joku ihminen luuli, ma näin.

    Kun myrskyä ennustaen sapenkarvainen aurinko laski,
    kuin antiikin näyttelijäin surunaamiot jäykistyneet
    oli hyytyvät säteet sen, väriltään kuin homeinen vaski.
    Kuin siivet kyyhkysien näköpiirissä välkehti veet.

    Näin unessa vihreän yön lumiaavojen vaikeitten yllä,
    minä näin miten verkalleen meren silmiin suudelmat nous.
    Puunmahlojen kierron näin tavatonten ja outojen kyllä,
    miten kalvolla soivan veen sinikeltainen fosfori sous.

    Kuukausia seurannut oon, miten raivolla vauhkon karjan
    vesivuoret kohisten kiis yli riuttojen rynnäten pois –
    en uskonut, että tuon veden lauman valkeaharjan
    jalat kuultavat Maariain tyveneksi hillitä vois.

    Hipas laitani mun Floridaa, uin rantoja lämminten saarten,
    tulisilmissä pantterien kuvat vieraitten kukkien näin,
    rajaviivasta taivaan ja veen näin riippuvan sateenkaarten
    kuin suitsina viheriäin meren ratsujen, syvyyttä päin.

    Rämemaat näin höyryävät, näin katiskat valtavat, joihin
    Leviathanit mädäntyvät, kalahirviöt suunnattomat.
    Näin tyynin ja kuulain sain, miten kuilujen uumentoihin
    hopeaisina kimmaltaen vedet vuorilta putoavat.

    Näin jäätiköt, helmiset veet, avaruuksien liekkipäärmeet,
    hylyt laivojen inhoittavat punaliejussa poukaman suun,
    miten loisien näännyttämät, hidasliikkeiset jättiläiskäärmeet
    putos oksilta vääristyneen ja myrkyntuoksuisen puun.

    Jos lapsille näyttää vois, mitä kaikkea katsella mahdoin:
    kalat kultaiset, kimmaltavat, kalat, jotka laulaa ja soi.
    Vapauttani riemuitsevaa meri juhli kukkivin vahdoin
    ja tuuli kuvaamaton minun kylkiini siivet loi.

    Kun joskus kyllästymään meren sai napapiirien soudot
    ja kun nyyhkeessä maininkien ihanasti keinuen uin,
    meri kohotti uumenistaan mua kohti kukkansa oudot –
    kuin nainen polvistunut sitä kuuntelemaan unohduin

    sen helmisilmäisien, kovaäänisten lintujen toraa
    ja likaa kannattaen kuin aalloista kohonnut paas.
    Ja kun uneensa loputtomaan uponneet päin kultaista soraa
    läpi köytteni vajosivat selällään, minä purjehdin taas...

    Vene kadonnut syleilyyn leväaarnion seittien, ansain,
    avaruuksiin vihertäviin, miss’ ei sävel linnun soi,
    minä, jonka hylkyä ei pelastaisi kuunarit Hansain,
    Monitorit, haaskaani mun, joka kyllältä vettä joi,

    joka, auerta ympärilläin sinipunertavaa, värisevää,
    läpi taivaan kuultavan kuin lasimuurin kulkea sain,
    joka kantaa harjallaan sinisammalta, aurinkolevää,
    valikoituja leivoksia ilopöytiin runoilijain,

    minä, jonka laidoilla öin sadat sähköiset kuut säkenöivät,
    merihevosten kanssa ken uin humaltuneena kaikki veet,
    kun paahteiset heinäkuut ukonvaajoilla rikki löivät
    kuvut ultramariiniset, meren taivaat kuumentuneet,

    joka vavisten kuulin, kun kevätkiiman vimmassa uuden
    Behemotit ja Maal-virrat huus, penikulmien taa satojen,
    minä, kulkija lakkaamaton sinenkuultavan hiljaisuuden,
    minä kaipaan Eurooppaa, varustuksia vanhoja sen.

    Kuin tähtien sikermät näin minä arkipelaagit ja saaret,
    mua taivasten huikaisevain humalluttanut on ihanuus.
    Kuin linnut kimmaltavat, kuin säihkyvät sateenkaaret
    joko varjossa iäisen yön nukut hiljaa, voimani uus?

    Totisesti, en itkeä voi enempää. Kajo aamujen viiltää
    mua, min raju rakkaus on humalluttanut horrokseen.
    Valo julma on jokaisen kuun, joka aurinko polttaen hiiltää.
    Emäpuuni jos pirstoutuis! Ah, jos uppoisin pohjaan veen!

    Jos vettä Euroopan minä kaipaan, se pieni aivan
    ja musta lammikko on, johon hämyssä illansuun
    joku lapsi kyyristynyt, surumielinen kaarnalaivan
    tuo vesille, hauraan niin kuin perhonen toukokuun.

    Meren rannattomaan ikävään minä vaivuin sen aalloissa kylpein,
    nyt en kilvassa kestää voi puuvillankuljettajain,
    ei viettele kunnia mua, ei viirien väike ylpein,
    en silmiä ponttoonien voi nähdä kammottavain.

Le bateau ivre

Comme je descendais des Fleuves impassibles,
Je ne me sentis plus guidé par les haleurs ;
Des Peaux-Rouges criards les avaient pris pour cibles,
Les ayant cloués nus aux poteaux de couleurs.

J’étais insoucieux de tous les équipages,
Porteur de blés flamands ou de cotons anglais.
Quand avec mes haleurs ont fini ces tapages,
Les Fleuves m’ont laissé descendre où je voulais.

Dans les clapotements furieux des marées,
Moi, l’autre hiver, plus sourd que les cerveaux d’enfants,
Je courus ! Et les Péninsules démarrées,
N’ont pas subi tohu-bohus plus triomphants.

La tempête a béni mes éveils maritimes.
Plus léger qu’un bouchon j’ai dansé sur les flots
Qu’on appelle rouleurs éternels de victimes,
Dix nuits, sans regretter l’œil niais des falots.

Plus douce qu’aux enfants la chair des pommes sures,
L’eau verte pénétra ma coque de sapin
Et des taches de vins bleus et des vomissures
Me lava, dispersant gouvernail et grappin.

Et dès lors, je me suis baigné dans le poème
De la mer, infusé d’astres, et latescent,
Dévorant les azurs verts où, flottaison blême
Et ravie, un noyé pensif parfois descend,

Où, teignant tout à coup les bleuités, délires
Et rythmes lents sous les rutilements du jour,
Plus fortes que l’alcool, plus vastes que nos lyres,
Fermentent les rousseurs amères de l’amour.

Je sais les cieux crevant en éclairs, et les trombes,
Et les ressacs, et les courants, je sais le soir,
L’aube exaltée ainsi qu’un peuple de colombes,
Et j’ai vu quelquefois ce que l’homme a cru voir.

J’ai vu le soleil bas taché d’horreurs mystiques
Illuminant de longs figements violets,
Pareils à des acteurs de drames très antiques,
Les flots roulant au loin leurs frissons de volets ;

J’ai rêvé la nuit verte aux neiges éblouies,
Baisers montant aux yeux des mers avec lenteur,
La circulation des sèves inouïes
Et l’éveil jaune et bleu des phosphores chanteurs.

J’ai suivi des mois pleins, pareille aux vacheries
Hystériques, la houle à l’assaut des récifs,
Sans songer que les pieds lumineux des Maries
Pussent forcer le muffle aux Océans poussifs ;

J’ai heurté, savez-vous ? d’incroyables Florides,
Mêlant aux fleurs des yeux de panthères, aux peaux
D’hommes, des arcs-en-ciel tendus comme des brides,
Sous l’horizon des mers, à de glauques troupeaux ;

J’ai vu fermenter les marais énormes, nasses
Où pourrit dans les joncs tout un Léviathan,
Des écroulements d’eaux au milieu des bonaces,
Et les lointains vers les gouffres cataractant !

Glaciers, soleils d’argent, flots nacreux, cieux de braises.
Echouages hideux au fond des golfes bruns
Où les serpents géants dévorés des punaises
Choient des arbres tordus, avec de noirs parfums.

J’aurais voulu montrer aux enfants ces dorades
Du flot bleu, ces poissons d’or, ces poissons chantants.
Des écumes de fleurs ont béni mes dérades
Et d’ineffables vents m’ont ailé par instants.

Parfois, martyr lassé des pôles et des zones,
La mer dont le sanglot faisait mon roulis doux
Montait vers moi ses fleurs d’ombre aux ventouses jaunes
Et je restais, ainsi qu’une femme à genoux,

Presqu’île, ballottant sur mes bords les querelles
Et les fientes d’oiseaux clabaudeurs aux yeux blonds,
Et je voguais, lorsqu’à travers mes liens frêles
Des noyés descendaient dormir, à reculons.

Or moi, bateau perdu sous les cheveux des anses,
Jeté par l’ouragan dans l’éther sans oiseau,
Moi dont les Monitors et les voiliers des Hanses
N’auraient pas repêché la carcasse ivre d’eau,

Libre, fumant, monté de brumes violettes,
Moi qui trouais le ciel rougeoyant comme un mur
Qui porte, confiture exquise aux bons poètes,
Des lichens de soleil et des morves d’azur,

Qui courais taché de lunules électriques,
Plante folle, escorté des hippocampes noirs,
Quand les Juillets faisaient crouler à coups de triques
Les cieux ultramarins aux ardents entonnoirs,

Moi qui tremblais, sentant geindre à cinquante lieues
Le rut des Béhémots et les Maelstroms épais,
Fileur éternel des immobilités bleues,
Je regrette l’Europe aux anciens parapets.

J’ai vu des archipels sidéraux ! Et des îles
Dont les cieux délirants sont ouverts au vogueur :
— Est-ce en ces nuits sans fonds que tu dors et t’exiles,
Million d’oiseaux d’or, ô future Vigueur ?

Mais, vrai, j’ai trop pleuré ! Les aubes sont navrantes,
Toute lune est atroce et tout soleil amer.
L’âcre amour m’a gonflé de torpeurs enivrantes.
Oh ! que ma quille éclate ! Oh ! que j’aille à la mer !

Si je désire une eau d’Europe, c’est la flache
Noire et froide où, vers le crépuscule embaumé,
Un enfant accroupi, plein de tristesse, lâche
Un bateau frêle comme un papillon de mai.

Je ne puis plus, baigné de vos langueurs, ô lames,
Enlever leur sillage aux porteurs de cotons,
Ni traverser l’orgueil des drapeaux et des flammes,
Ni nager sous les yeux horribles des pontons !

Последние стихотворения